Mäen kautta takaisin alas - Kilimanjaron loppupuolisko

Retken alkupäivistä voit lukea täältä.

Mawenzi Tarn - Kibo Hut

Lähdössä kohti Kibo Hutia

Aamulla sain onnekseni todeta, että vatsaoireet olivat kokonaan poissa. Olo oli todella hyvä. Mawenzi Tarinin leiri ja alue olivat omasta mielestäni maisemallisesti koko retken parasta antia ja odotin kovasti seuraavaa matkaa kohti Kibo Hutin perusleiriä. Päivästä oli tulossa pitkä, edessä oli yli vuorokauden urakka. Ensimmäisenä oli edessä lähes 10 kilometrin kävely. Nousua ei ollut edessä paljoa ja maasto oli lähes kokonaisuudessaan hyvin loivasti nousevaa tasamaata läpi kivikkoisen aavikon. Mawenzin leiri sijaitsi noin 4300 metrin korkeudessa ja Kibo Hut noin 4700 metrissä. Kibo Hutin perusleirin Kilimanjaron huipun juurella näki päästyämme ensimmäisen vuoren yli tasangolle ja siinä ehti luulla, ettei tuonne niin pitkä matka olekkaan. Yksi oppaistamme kysyikin että veikkaappa, kauanko menee kun ollaan tuola. Sanoin että maksimissaan tunti. Kahden tunnin päästä käveltiin edelleen, eikä Kibo Hut tuntunut tulleen yhtään lähemmäksi. Ohitimme matkalla myös vuonna 2008 pudonneen pienlentokoneen jäänteet. Kone oli lentänyt luvattomasti alueella ja pudonnut, vaatien neljän matkustajan hengen. Konetta ohjannut pilotti menehtyi muutamia päiviä myöhemmin sairaalassa.

Kohti Kiliä - ja tuhoutunutta lentokonetta

Maisemat olivat hyvin karut ja autiot, satunnaisia isoja kivijärkäleitä lukuunottamatta. Tuuli tuiversi ajoittain hyvin voimakkaasti ja liikkeessä täytyi pysyä lämpimikseen. Matka oli yllättävän vaativa ja viimeinen puolituntinen ihan helvetillistä. Olimme kaikki todella väsyneitä perille päästyämme sekä yllättyneitä siitä, miten rankka matka oli.  Muutamalle porukastamme tämä etappi oli liikaa, eivätkä enää kyenneet lähtemään kohti huippua. Etappi pisti todellakin koetukselle fyysisen jaksamisen rajoilla, mutta siitä huolimatta tämä oli itselleni se lempparimatka. Karu maasto seke edessä näkyvä lumihuippuinen Kilimanjaro oli uskomattoman kaunis ja koskettava. Vuori näytti lähempää todelta jyrkältä ja sitä se olikin, kuten seuraavana yönä saimme tuskaisesti kokea.

Kibo Hutiin saapumisen jälkeen oli vuorossa muutaman tunnin päiväunet ennen illallista ja infoa huiputusyöstä. Sielä päätettiin, että lähdemme kahdessa erässä; ensimmäinen porukka jonne minäkin ilmoittauduin aloittaa nousun kello 22 ja seuraava paria tuntia myöhemmin. Aikaa oli palata takaisin telttaan vielä hetkeksi nukkumaan ja valmistautumaan nousuun.



Huiputusyö

Muutaman tunnin unien jälkeen oli aika nousta pukemaan. Yöstä oli tulossa kylmä. Puin päälle kaksi pitkähihaista paitaa, t-paidan, aluskerraston, kuoritakin, toppatakin, vaellushousut, pari pipoa, villasukat ja kahdet hanskat. Eikä ollut yhtään liikaa! Otsalamppu päähän, vesipullot ja kamera reppuun ja rinteelle. Olo oli aika hyvä mutta muistikuvat tämän jälkeen hyvin hatarat. Muistan, että mietin monta kertaa miten kylmä oli. Ohitin luolan jossa oli pieni lepotauko ja katsoin muistokylttiä luolan seinässä. En muista mitä siinä luki, muuta kuin että joku oli joskus sielä luolassa kuollut. Näin edessäni valopisteitä muiden otsalampuista ja takanani seurasi pitkä rivistö valoja. Muualla oli täydellinen pimeys ja hiljaisuus. Kuulin ainoastaan oman huohottavan hengitykseni. Olin äärimmäisen väsynyt ja asetin itselleni pieniä välitavoitteita - kävele kymmenen askelta ja sitten saa levätä. Kymmenen askeleen tavoite putosi koko ajan alemmas ja alemmas - lopulta ollen kolme askelta ja lepo. Kauaa ei levätä voinut, sillä silloin iski kylmyys. Jossain vaiheessa muistan, että ylös ei enää voinut suoraan mennä vaan piti siirtyä zigzag liikkeeseen. Muutama metri vasempaan nousten samalla senttejä ylös, käännös ja sama toiseen suuntaan. Jalkojen alla oli soraa joka tuntui vievän tuplasti alaspäin joka askeleella. Jossain vaiheessa oma olo alkoi tuntumaan todella huonolta. Silmissä sumeni ja oksetti, tuntui että taju lähtee. En osaa sanoa missä vaiheessa - mutta muistan oppaan sanoneen siinä vaiheessa, että huipulle on vielä noin kolmen tunnin matka. Lepäsin hetken ja mietin, että mitä teen. Vaihtoehdot olivat ylös tai alas. Paikalleen ei voi jäädä kovinkaan moneksi minuutiksi. Päätin että ylös. En muista kuinka kauan jatkoin askel ja ajatus kerrallaan - kroppa oli tyhjä ja pää oli tyhjä. Jossain vaiheessa tiedostin, että taju meinaa mennä, vatsani haluaa oksentaa, yskin ja otan vuoresta tukea. En tiedä sitäkään, missä vaiheessa päätin että lähden alas, mutta sen muistan että jossain joku ajatus pakotti jatkamaan mutta toinen muistutti paikasta missä olen. Jos taju menisi - en pääsisi ikinä alas ilman muiden apua. Muistan kulkeneeni alas ja puhuneeni muiden vastaantulleiden kiipeilijöiden kanssa. Sitä en muista mistä on puhuttu. Päästyäni takaisin luolan luo jossa joku oli kuollut, tavoitin oman retkikuntamme myöhemmin lähteneen porukan. He istuivat luolan suulla kädet polviinsa nojaten. Muistan hämärästi, että sielä oli myös minun kanssani lähtenyt retkikuntamme jäsen. Hän ei muista minua nähneeni sielä, enkä itsekkään ole varma kohtasimmeko sielä vaiko emme. Korkeus tekee melkoisia kepposia ihmisen mielessä ja aiheuttaa harhoja, todellisuuden hämärtymistä. En ole itse ollenkaan varma yhtään mistään mitä sielä tapahtui, ketä näin ja missä olin. Hieman luolan alapuolella oli pääoppaamme Charles avustamassa yhtä retkikuntamme jäsentä, joka oli toista kertaa reissussa. Edellisellä kerralla hän pääsi huipulle, tällä kertaa matka katkesi siihen. Hän oli yllättäen menettänyt tajuntansa ja opas käski alas. Ei halunnut lähteä vaan tappeli vastaan että jaksaa kyllä. Charles pysyi tiukkana: game over. Sanoin, että jatkan sitten siinä porukassa matkaa alas kun olin muutenkin menossa. Lähdimme kohti Kiboa hyvin sekavissa tunnelmissa. Oma vointini oli tässä vaiheessa kohentunut ja aivotkin pelasivat paremmin. Harkitsin jopa kääntymistä takaisin ylös mutta onneksi ymmärsin, ettei kannata. Kannattelin tätä huonokuntoisempaa yhdessä oppaamme kanssa sillä hänen olonsa vaihteli aivan laidasta laitaan. Välillä käveli reippaasti alas, välillä oli kuin järkyttävässä humalassa ilman mitään tajua mistään. Yhdessä vaiheessa hän kääntyi innostuneesti minua kohti osoittaen jonnekkin "Look Kati, there is a car coming to pick us up, we don't have to walk anymore". Jostain hänen mielensä syövereistä löytyi kuva taksikyydistä joka oli tulossa meitä hakemaan vuorelta. En osannut sanoa muuta kuin "Just keep going". Jossain vaiheessa pääsimme takaisin leiriin. Kysyin oppaaltamme mitä kello on. Oli edelleen pimeää ja veikkasin kellon olevan ehkä noin 01. Kello oli viisi aamulla - olin ollut vuorella seitsemän tuntia. Luulin, että aikaa lähdöstä olisi kulunut kahdesta kolmeen tuntia. Myöhemmin sain kuulla, että olin ollut 5300 metrin korkeudessa käännyttyäni alas. Löysin vaivoin oman teltan, potkin vain kengät jaloistani ja nukahdin toppatakissani pipo päässä makuupussiin.

Kibo Hut - Horombo Hut - Marangu Gate

Muutaman tunnin nukkumisen jälkeen heräsin ääniin ja siihen, että aurinko oli noussut. Yskin paljon ja olin todella sekava. Ulkona tapasin retkikuntamme jäsenen joka oli päättänyt jättää huiputusyön väliin kokonaan. Yksi kanssani ylös lähtenyt oli kääntynyt takaisin 10 minuutin jälkeen aloituksesta. Olin todella pettynyt siihen, että olin perusleirissä enkä vuorella. Itku tuli. Yksi oppaista tuli sanomaan, että nyt on sinun aika lähteä kiireesti alemmaksi, tuossa kunnossa ei ole hyvä olla näin korkealla. En olisi halunnut lähteä, vaan odottaa muita takaisin vuorelta. Uskoin kuitenkin, kamat pistettiin henkilöstön toimesta kasaan ja kymmenen kilometrin kävely Horombo Hutin leiriin alkoi. Meitä oli muutamia oppaiden kanssa menossa alas samaa matkaa, porukka haajantui matkan aikana. Kaikki olivat väsyneitä ja matka oli loputtoman pitkä. Jutella ei paljoa jaksanut ja mieluummin sitä taivalsi eteenpäin omissa oloissaan. Oma mieleni teki vielä tässäkin vaiheessa kepposia. Eläinrakkaana ihmisenä useat kivet muuttivat silmissäni muotonsa eläimiksi. Yhden ison kiven luo jäin ihmettelemään sen päälle kiivennyttä apinaa, että miten se on näin korkealle oli tullut. Ei se mikään apina ollut, kivi kiven päällä. Yhdessä vaiheessa mietin, että mistä tämä savu tulee silmieni eteen ja koitin hätistellä sitä pois. Sitten tajusin, ettei se mitään savua ole; se on pilvi! Korkeallla oltiin edelleen vaikka alaspäin menossa. Maasto muuttui karusta jälleen vihreäksi mitä alemmaksi tultiin, mutta vaikeammaksi kulkea. Sai olla todella tarkkana kivikkoisella polulla väsyneenä, ettei kompuroinut. Matka oli todellakin pitkä, viitisen tuntia siinä meni.

Majalepo = luxuslepo

Horombo Hutiin saapuessa tuli taas hyvä muistutus siitä, että tällä reissullla on paljon riskejä. Sielä oli parhaillaan menossa evakuonti ja ambulanssi sekä puistonvartijat paikalla auttamassa huonossa hapessa olevaa kiipeilijää. Ahdisti miettiä, että mitähän on käynyt. Tästä huolimatta onni oli suuri kun saimme levätä muutamia tunteja mökeissä. Oli aivan viiden tähden hotelli olo, saada nukkua pari tuntia majassa, patjalla sekä käyttää kunnon vessaa missä oli juokseva vesi. Osa ryhmästä, huipulle pääseet, saapuivat paikalle vasta useita tunteja myöhemmin. Aivan poikki olivat kaikki ja hiljaista porukkaa. 13 hengen ryhmästämme huipulle pääsi kahdeksan. Heistä kuusi jaksoi Uhuru Peakille, 5895 metriin eli Afrikan katolle asti. Yksi kääntyi takaisin Stella Pointissa, 5739 metrissä. Gilman's Pointiin, 5681 metriin jaksoi retkikuntamme vanhin! Hienosti tehty, kaikilta, myös meiltä joilta huippu jäi saavuttamatta (tällä kertaa!).

Viimeinen aamu - koko porukka 

Illallisella oli kaikilla jo uupumuksesta huolimatta hyvä ja onnellinen fiilis. Retken rankkuus oli yllättänyt mutta kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että parhaita kokemuksia ikinä. Ajatukset oli jo seuraavassa päivässä ja hetkessä, kun päästään takaisin hotelliin ja saadaan eteemme kylmät kaljat sekä pulahdetaan ensimmäistä kertaa lähes viikkoon suihkuun. Kovasti nauratti myös ihmiset ketkä olivat matkalla ylös kun kävelimme itse alas. Olimme itse olleet edellisenä päivänä samassa tilanteessa - intoa puhkuen huipulle. Alas tullessa ei voinut edes ylösmeneviä katsoa silmiin - heillä ei ollut mitään käsitystä siitä miten kova koitos se mäki on. Ei ollut meilläkään kun itse puuhutimme kohti perusleiriä.

Alas 

Illallisen jälkeen oli vielä ohjelmassa "tipping ceremony" eli missä henkilökunnalle annetaan tipit. Se oli ihana tapahtuma, puheineen kaikkineen. Henkilökunta lauloi ja paljon halauksia jaettiin. Sellainen hyvin ikimuistettava hetki. Kyynel tuli silmään taas, kiitollisuudesta siitä että olen saanut olla kokemassa jotain näin hienoa, hienojen ihmisten kanssa.

Musta vesi - eka suihku viikkoon

Aamulla oli hyvin haikea fiilis. Nyt se on ohi. Viimeiset 15 kilometriä alas Marangu Gatelle, kuljetus hotelliin ja retki on ohi. Suihku ja kunnon sänky odotti, mutta siitä huolimatta olisi halunnut palata takaisin Rongai Gatelle ja aloittaa alusta. Matka alas oli taas lämmin ja pitkä. Sademetsää ja alamäkeä. Marangu Gatella otettiin kaljat ja bussilla hotelliin. Suihkun jälkeen vesi oli mustaa ja oli ihana vetää päälleen hotellin säilytykseen jätetyt puhtaat vaatteet, kokoontua viimeisen kerran ryhmämme kanssa baariin kaljalle ja miettiä, millaisen ikimuistoisen matkan olemme yhdessä saaneet tehdä.

The end

Tasan vuosi sitten, 30.9.2015 aloitin tämän blogin. Tänään se saa päätöksensä - ihan sattumaa että vuosipäivä. Kuten yllä kirjoitin, paras kokemus ikinä. Vaikka vuorella ihmetytti, miksi meidänkin ryhmässä oli porukkaa toista kertaa rääkkäämässä itseään - ymmärrän nyt kyllä miksi. Eihän se helppoa ollut, ajoittain ihan kamalaa; mutta lähtisin uudelleen heti huomenna. Se on ihan täydellistä ja olen niin kiitollinen, että minulla on ollut mahdollista tehdä tuo retki. Oman fyysisen haastamisen ja tajunnan rajamailla seilaamisen lisäksi vuori opettaa paljon. Se opettaa keskittymään hetkeen ja arvostamaan asioita mitä sinulla on mahdollista tehdä. Lisäksi se tuo elämääsi uusia, ihania ihmisiä ja kokemuksia joita ei voita mikään. Do it.

Matkassa mukana Nikon COOLPIX AW130-kamera.