Retki tehty - omia vinkkejä & havaintoja Kilimanjarolta

Hetki on mennyt viime bloggauksesta ja nyt on tuo reissukin tehty. Eilen palattiin kotiin. Jalat alkaa jälleen toimimaan, joka paikkaa ei enää särje ja tuoreltaan on hyvä kertoa, millaisia vinkkejä ja kokemuksia jäi mieleen. Toivottavasti näistä on apua lukijoille, jotka vastaavaa retkeä miettivät tekevänsä. Tarkempaa matkakertomusta seuraa tässä pikku hiljaa tulevissa kirjoituksissa! Reittimme oli Rongai Route.

Kantajat olivat aivan todella kovaa porukkaa!

• Pitäkää välipäivä. Me lensimme KLM Amsterdamin kautta Kilimajarolle; samalla lennolla oli koko meidän 13 henkinen porukka. Lento saapui 1945 illalla. Maahantulomuodollisuudet vei melko kauan kentällä ja kuljetus hotelliin kesti pari tuntia jossa olimme vasta puolen yön jälkeen. Rankaksi olisi tullut lähteä kiipeämään heti seuraavana päivänä, välipäivä tuli todella tarpeeseen. 
• Retki oli varattu Peak Planetin kautta. Paikallisesti reissun hoitaa African Walking Company. Isot suositukset! AWC:n oppaat, kantajat ja paikalliset järjestelyt olivat kaikki ensiluokkaisia. 
• Kansainvälisessä retkikunnassa ei tietty pärjää ilman hyvää englanninkielen taitoa, sillä se on ainoa kieli mitä sielä puhutaan. Meidän porukassa oli yhteensä 13 henkeä; kaksi Suomesta, kaksi Briteistä ja loput yhdeksän Yhdysvalloista. Henkilökunta puhuu hyvää englantia. 
• Ruoka vuorella oli yllättävän hyvää. Kasvispohjaista, runsasta. Aamiaisella oli usein puuroa, leipää, hedelmiä. Lounas ja päivällinen sisälsi alkukeiton, pääruuan ja jälkiruuaksi hedelmiä, lettuja yms. Pastaa tarjottiin useampana päivänä. 
• Pölyn ja pöllyävän hiekan määrää on vaikea mitata. Paljon sitä on ja tunkee vaatteisiin, silmiin, nenään, korviin. Huivin pitäminen suun edessä ja aurinkolasien käyttö jeesaa paljon. 
• Leireissä iltaisin, öisin ja aamuisin on kylmä - ja mitä korkeammalle mennään sitä kylmempi on. Itse siirryin iltaisin paksun toppatakin käyttöön heti toisessa leirissä. Paksusta makuupussista huolimatta nukuin aluskerrastossa, verkkaireissa, fleecetakissa ja pipo päässä.
• Matkan ajankohta kuivana kautena oli todella hyvä idea. Satanut ei kertaakaan. Sateisena ajankohtana kaikki on varmasti vieläkin haastellisempaa; lämpimänä pysyminen ja loikkiminen kivisillä reiteillä. 
• Alemmissa korkeuksissa päivisin aurinko on polttavan kuuma ja hiki virtaa. Auringolta suojautuminen on todella tärkeää sillä palaminen tapahtuu nopeasti ja on hyvin tuskallista.
• Kilimanjaron kiipeämistä ja vaativuutta vähätellään aika paljon. Se, ettei matka sisällä teknistä kiipeämistä ei tee siitä helppoa sunnuntaikävelyä puistossa. Päivämatkat ovat pitkiä ja ne tuntuvat puolta pidemmiltä koska happea ei ole. Palautumispäiviä ei ole. Jotkut päiväosuudet sisältävät hyvinkin jyrkkiä nousuja vaikeassa maastossa. Silmät täytyy pitää jaloissa että näet mihin kivikoissa astut. Huonokuntoisempikin toki hitaasti reiteistä perusleiriin selviää mutta vaikeasti. Joukossamme oli hyvin hidas liikkuja, jonka kunto loppui kesken joka päivä. Hän pääsi kyllä perille aina, mutta useita tunteja meidän muiden perässä mikä tietenkin tarkoitti hänelle taas vähemmän aikaa levätä. Kuulimme, että edellisellä viikolla vuori oli vaatinut jälleen kuolonuhrin. Itse en nähnyt tilannetta, mutta kiipeilijäkaverit kertoivat että nytkin, huiputusyönä oli joku toisesta retkikunnasta ollut todella huonona ja tajuttomana rinteellä ison auttajajoukon häärätessä pimeässä ympärillä. Toivottavasti mies selvisi. 
• Hitaasti kannattaa mennä, vaikka kuinka tuntuisi että jaksaa nopeampaakin. Tämä kostautui meidän ryhmäläiselle joka paineli kolme ensimmäistä päivää hyvin reippaasti eteenpäin etujoukoissa. Viimeisellä etapilla perusleiriin loppui paukut eikä kunto enää riittänyt edes yritykseen huipulle ja vaivoin takaisin alas. 
• Matkoja on todella vaikea arvoida kuinka kauan kestää päästä pisteestä A pisteeseen B. Paljon kauempana ajassa ja matkassa kuin voisi kuvitella. Esimerkiksi Mawenzi Tarnin leiristä perusleiriin Kibo Hutiin kävellessä Kibon huoltorakennukset näki pitkältä. Tunnin kävelyn jälkeen arvioin, että perillä ollaan 45 minuutin päästä. Kahden tunnin jälkeen käveltiin edelleen. 
• Korkeus vaikuttaa ihmisiin eri tavoin. Itse en kärsinyt univaikeuksista ollenkaan, päinvastoin nukahdin ja nukuin aina kun oli mahdollisuus. Moni muu valvoi paljon. Ruokahaluttomuus vaivasi mutta pakotin itseni syömään joka ruokailulla ainakin jotain. Aivot olivat hyvin tyhjät eikä ajattelukyky riittänyt korkeammalla oikeastaan muuhun kuin siihen seuraavan askeleen ottamiseen ja huohottamiseen. Taju meinasi mennä pari kertaa johtuen väsymyksestä ja hapen puutteesta. Välillä tuli nähtyä kummallisia asioita kun kivet muuttivat muotoaan eläimiksi. Hyvin normaalitkin asiat tuntuivat välillä ylitsepääsemättömän haasteellisilta, kuten kenkien saaminen jalkaan ja vessassa käynti. Lähes jokainen meidän ryhmästä söi Diamoxia. Uskon, että ilman lääkitystä oma matkani olisi katkennut melko aikaisin. Diamox reseptin sain lääkäristä ja pakkaus maksoi pari kymppiä. 
• Oppaita täytyy kuunnella ja totella. Jos he käskevät istua ja levätä - tee niin. Jos et tajua itse juoda tarpeeksi - juo kun käskevät. Meidän ryhmän pääopas Charles oli toiminut tehtävässään useita vuosia ja takana oli lähes 100 huiputusta. Hän piti hyvin tarkalla silmällä kaikkien vointia. Hapen pitoisuus ja pulssi mitattiin sekä kirjattiin ylös kahdesti päivässä. Tärkeimpänä tietenkin; jos opas sanoo että nyt on sinun aikasi lähteä kiireesti alas, toimi kuten sanotaan. 
• Älä pakkaa turhaa. Päiväreppu kannattaa pitää hyvin kevyenä. Vettä, kamera. Se melkein riittää. Muutaman kilon painoinen reppu tuntuu korkeammalla satakiloiselta. 
• Leirissä ei paljon jaksa tehdä. Etapin jälkeen ruokaa ja nukkumaan. Yöunille mentiin joka ilta viimeistään 1930 aikaan ja aamulla herättiin ja lähdettiin auringon noustua 07-08 aikaan. Kirja oli mukana ihan turhaan, kertaakaan en avannut. 
  
• Huiputuspäivä on pitkä ja rankka. Se sisältää huiputuksen lisäksi paljon muutakin. Päivä alkaa edellisestä leiristä aamulla jonka jälkeen taivallat useiden kilometrien matkan yli neljän kilometrin korkeudessa perusleiriin. Levon ja ruokailun jälkeen ennen puolta yötä alkaa nousu. Huiputukseen ja takaisin perusleiriin pääsemiseen menee helposti kymmenen tuntia. Pieni lepo, ruokaa ja jälleen kymmenen kilometrin kävely seuraavaan leiriin. 
• Retkikuntamme koko oli 13 henkilöä, ikähaitari 23-68 vuotta. Kahdeksan pääsi huipulle. Mukana oli kolme henkilöä jotka olivat toista kertaa matkassa. Heistä yksi joka edellisellä kerralla pääsi huipulle jäi nyt alkumetreille. Yksi joka ei aikaisemmin päässyt ei päässyt nytkään. Yksi näistä kolmesta huiputti kummallakin kerralla; erittäin hyväkuntoinen nuori nainen joka on juossut myös maratonin kolmesti. Kovasta kunnostaan huolimatta hänen näkemys oli, että Kilimanjarolle kiipeäminen on paljon rankempaa kuin maraton. 

Kivaa oli kaikesta huolimatta! Nyt alkaa jälleen kroppa tuntumaan normaalilta ja tuntuu, että sittenkin jaksaa taas kävellä vapaaehtoisesti. Palautuminen käynnissä siis, vaikka vuorella tuntui ettei enää koskaan jaksa kävellä ja tämä on ihan kamalaa. Suosittelen kyllä kaikille, mutta helppoa se ei ole eikä ilman hyvää kuntoa kannata lähteä. Pääkoppakin joutuu aika koville ja itsensä haastaminen on välillä sitä luokkaa että seuraavaa askelta edemmäksi ei voi ajatella. 

Tarkempaa matkapäiväkirjaa luvassa myöhemmin!

Matkassa mukana Nikon COOLPIX AW130-kamera.